Apuraha on oikeastaan merkityksetön. Tulen nykyisin toimeen niin vähällä, että apurahat menettävät merkityksensä. Rahaa on viime aikoina tosin vieraillut tililläni, mutta en tiedä, minne ne ovat menneet. Kohonneisiin elinkustannuksiin kai; laskut hakkaavat päälle uupumattoman säännöllisesti, kuukaudesta toiseen, ei minkäänlaista lepotaukoa väliin. Aina ajatus, että selviänköhän siitä ja siitä ja siitä ja ei vaan tulisi mitään yllättäviä menoja.
Apuraha pienuudestaan huolimatta on enemmän tunnustus tehdystä työstä. Taiteilijan elämä on siitä kummallista, että hän ei tule töillään toimeen vaan tarvitsee jonkinlaisen toimeentulorakennelman ympärilleen. Muutama taiteilija ehkä onnistuu. Omalta osaltani puhun tässä vain kirjoittajista. En mielelläni käytä itsestäni nimitystä kirjailija, koska mielestäni en ole vielä ansainnut sitä. Ehkä viiden kuuden kirjan jälkeen, jotka ovat myyneetkin jonkin verran.
Pikkuporvareiden märissä päiväunissa olen kirjailija. Voi kun sinä nyt…sinä se osasit…miten sinä, ihmetellään ääneen ja pois mennessä jupistaan itsekseen, että on kestämätöntä, että tuollainen luuserikin julkaisi kirjan, jotain mätää täytyy olla kustannusmaailmassa. Todella.
Apuraha on ns. työskentelyapuraha, kirjallisia töitä varten tälle vuodelle. Minulla on tiettyjä suunnitelmia, projekteja, käsikirjoituksia vireillä jne…Esikoisteoksen jälkeen on helppo hieman hengähtää ja tarkistaa tavoitteitaan. Apuraha on tietysti myös ulosottokelpoinen. Muutamilla taiteilijoilla on velkaa ulosotossa ja joillakin ei. Monia taiteilijoita systeemi potkii päähän, suoraan kasvoihin, säälimättä. He elävät jatkuvassa velkahelvetissä. Yhteiskunta ei anna hetken rauhaa tuloja saavalle taiteilijalle, että hän pääsisi edes polvilleen kanveesista ja voisi ainakin kasvonsa suojata järjestelmän päähän potkimiselta.
Ehkä hän polvillaan ehtisi saada asiansa hieman parempaan järjestykseen; organisoida juttujaan ja saada taloutensa kuntoon, mutta sitä mahdollisuutta hänelle ei tietenkään anneta.
On varmasti tapauksissa, jossa kirjailijan velat maksetaan apurahoilla ja hänen kirjoittamistaan rahoittaa kunnan toimeentulotukitoimisto. Voisi sanoa, että järjestelmä on perseestä. Velat on tietenkin tehty maksettaviksi, mutta niihin pitää antaa myös mahdollisuus ja aikaa. Ja kaiken tämän sekamelskan seassa kirjailija/kirjoittaja yrittää luoda ympärilleen työrauhan, edes muutaman hyvän häiriöttömän kuukauden, että ehtisi saattaa ajatuksensa paperille ennen kuin joku taas hyökkää hänen kimppuunsa.
Tietysti on taiteilijoilta, jotka toimivat hymyssä suin tai otsa rypyssä puhtaalta pöydältä. Ainoa keino on vain ahertaa päivästä toiseen muusta maailmasta välittämättä. Leuka vasten rintaa päin uusia pettymyksiä. Se, mikä vituttaa, ei tapa.
Persoonallisuuteni on jakautunut kahtia kevään aikana. Vihainen, nyrpeä nuori mies, Nuro II, on yhä tallella ja tulee pysymään, koska Nuro II on myös kirjoittajapersoonani. Toinen persoona olen taas minä itse herkkyyksieni ja käytöstapojeni kanssa. Olen yrittänyt opetella elämään kuin ihminen. Olemaan ryyppäämättä, kiroilematta karkeasti ja yrittämällä pukeutua siististi. Tiettyjä taitoja minun on pitänyt kaivaa esille komeronpohjilta koipallojen seasta. Ryhdistäytymiseen, jos siitä on joku ollut havainnoivinaan jotain merkkejä, on ollut tietty syy.
Olen jo aikaa sitten, vuosia sitten tunnustanut itselleni, etten tiedä mitään ja viime aikoina huomannut, että en tiedä sitäkään. Tiedä sitten, kadottaako ihminen herkkyytensä ja tuleeko hänelle eräänlainen aivovaurio loputtomasta nyrkkeilyottelusta elämänsä kanssa.
Eilen muuttopuuhissa emäntä murehti, että talkookeitosta tuli liian suolaista. Lapoin sitä lautaselle kaljahuuruja puhallellen ( mottoni on: osallistun muuttotalkoisiin, jos olutta on riittävästi ) ja vitsailin, että rohkea rokan syö. Olihan siinä suolaa, mutta ilmoitin emännälle, että siihen lopulta turtui, suolaan, eikä sitä edes lopussa enää huomannut. Vastaukseni tuntui tyydyttävän häntä.
