Pakotin itseni istumaan telkkarin edessä kaksi tuntia ja katsoin tuon Nicole Garcian Valheen, joka pohjautui Emmanuel Carreren tosipohjaiseen romaaniin. Elokuva oli suhteellisen jähmeä ja liian pitkä, mutta aihe oli hirvittävä. Pikkuporvarillisen elämän kulissien säilyttämiseksi mikä tahansa valhe näyttää kanssaihmisille kelpaavan. Ja mitä isompi valhe, sen suurempi tuho sen peittelyssä. No, pari elokuvaa on tullut nyt katsottua viime aikoina, tämä ja Jonathan Demmen Mantsurian kandidaatti. Mantsurian kandidaatista tuli mieleen, että milloinhan huumeteollisuus siirtyy aivoihin istutettaviin siruihin, jotka tuottavat mielihyvää henkilölle, johon siru on istutettu. Ei luulisi nykyteknologialla olevan kummoinenkaan juttu.
Valhe, 8½, Mantsurian kandidaatti, 7.
Valheen loppu oli tuskallista katsottavaa valehtelijan peittäessä jälkiään. Kun ihminen elää valheessa, hänessä ei ole mitään aitoa. Hän on rakentanut maailmansa muille uskottavaksi.
