Viipuri 1939-1944 elää ja hengittää Pekka Jaatisen romaanissa.
Eräänä päivänä Pekka Jaatinen kirjoittaa läpimurtoteoksensa ja on Finlandia-palkintoehdokkaana. Tähän uskomukseeni luotan yhä. Sotakirjallisuus Suomessa alkaa olla aika loppuunkaluttu luu, mutta lukijoita tuntuu yhä löytyvän niin Korkeajännitys-hengessä kirjoitetuille sankaritarinoille kuin hieman erilaisemmille ja poikkeavimmille tarinoille ” tavallisen ” sodankäynnin sijasta.
Toimeentullakseen kirjailijan on kirjoitettava, jos kysymys on ammattimaisesta kirjoittamisesta ja silloin tietysti myös lukijamäärät, myyntiluvut, ovat ratkaisevassa roolissa. Ollako uskollinen omalle tyylille ja tavalle kirjoittaa vai etsiäkö hieman yleisöä kosiskevampi tyyli ja raflaavampi aihe. Näitä varmasti moni kirjailija pohtii kirjoittaessaan. Joillakin käy tuuri; pelkkä kirjan nimi, kansi ja kirjan sivuja ohuemmat henkilökuvat myyvät kuin häkä ja myös kirjailijan nimi.
Pekka Jaatinen on yksinäinen puurtaja ja taustatyön ammattilainen. Hänen uusimpansa, Viipuri 1939-1944 on puolidokumentaarinen esitys Viipurin kohtalonvuosista toisen maailmansodan aikana. Minulle kirja alkoi aueta jossain puolessa välissä, kun opin sietämään toisen päähenkilön yksinkertaisuutta, ei millään pahalla tietenkään, mutta yksinkertainenhan Veikko on ja hihkuu innosta, kun kuulee rintamalta vääriä tai oikeita tietoja veljestään, että tämä olisi kaatunut rintamalla. Hänhän saisi Ingan...omasta mielestään. Saan usein myös päänsäryn kirjassa käytetyistä murteista, vaikka murteet ovat tietysti suomen kielen rikkaus. Pekka Jaatisen teoksessa murre on kuitenkin hallinnassa.
Veljeksillä on yhteinen ihastus, mutta Inga ei piitaa Veikosta. Sydän on varattu Teuvolle.
Veikko ei kelpaa sotaan, mutta hän on armoitettu raitiovaunun ohjaaja, ammattimies ja kova muutenkin tekemään töitä. Veljesten isä on haudattu Viipuriin ja Veikkohan ei lähde Viipurista kulumallakaan, koska eräänä päivänä Jeesus astuu alas taivaista ja herättää isän kuolleista. Ei Veikko silti aivan neuvoton ole, osaa hänkin olla naisen kanssa, Saaran.
Raitiovaunun ajaminen, aikataulut, raitiovaunujen maalaaminen, lukemattomat yksityiskohdat ovat haudata välillä romaanin ja juonen jännitteen kokonaan alleen, kaikki kulkemiset kerrotaan myös kuin kartalta kadunnimineen ja pommituksien uhrien määrät, mutta toisaalta kirjan nimi on Viipuri 1939-1944 ja siitä ajasta se myös kertoo, mm. Viipurin lakkaamattomista pommituksista.
Viipurin menetys käydään kirjassa nopeasti läpi. Loppujen lopuksi on merkityksetöntä, miksi Viipuri menetettiin. Se olisi jokatapauksessa menetetty rauhanneuvotteluissa ja Viipurin läpi virranneet joukot olivat jo sotaan väsyneitä ja kyllästyneitä, murtuneita miehiä, joita olisi turha periaatteessa ollut pakottaa enää veriseen kaupunkitaisteluun.
En tiedä, onko kirjailija yrittänyt rakentaa Veikosta jonkinlaista tragikoomista Buster Keaton -hahmoa, sodan sivustakatsojaa, joka törmää sodan halki omaa amok-juoksuaan, välillä näin tuntuu olevan, mutta Veikko on silti myös kotirintaman tärkeä työntekijä, joka kuljettaa raitiovaunua rohkeasti myös pommitusten keskellä ja huolehtii mukana olevista siviileistä.
Jos lukija haluaa tietää Viipurista jotain sotavuosien ajalta, suosittelen lämpimästi Pekka Jaatisen taidolla ja tarkkuudella rakennettua tarinaa. Se on myös koskettava tarina veljeksistä, naisista, rakkaudesta ja ihmisistä, jotka hapuilevat sodan keskellä ja sen halki kerran vallatussa ja kahdesti menetetyssä Viipurissa 1939-1944.
