Yle jakaa periaatteessa salaista sotilastietoa julkisuuteen

 Mihin Venäjä tarvitsee vakoilijoita Suomessa, kun sillä on Yle.

Jutusta puuttuu kartta, missä Yle kertoo, missä nämä paikat on. Kartan puuttuminen käydään varmasti aamupalaverissa läpi.

"Hornet laskeutumassa Hiirolan varalaskupaikalle Mikkelissä."

"Ilmavoimien harjoituksessa kesällä 2023 nelostielle Tikkakosken lentokentän lähelle perustettiin hävittäjille maantietukikohta. "

"Uusia varalaskupaikkoja on tulossa valtatie viidelle Leppävirran ja Kuopion välille sekä valtatie neljälle Rovaniemen lentoaseman viereen."

"Rovaniemellä valtatie neljä on siirtymässä Napapiirin kohdalla lentokentän viereen ja varalaskupaikka rakennetaan oikaisun yhteydessä, Väyläviraston logistiikkajohtaja Pekka Rajala sanoo."

Venäläisille helppo lisätä nämä maaliluetteloon. Tiedustelu-upseerit kiittävät, ei tarvitse täällä paljon selvitellä kun media (Yle ) julkaisee kaikki sotilaallisen maanpuolustuksen tiedot.

Linkki: Maanpuolustus

Suomen Ilmavoimilla taistelutapa, josta muut Nato-maat hakevat oppia – komentaja: ”Toimintamme on ainutlaatuista”

Tuomas Lius: Rikottu rintama ( Crime Time, 2025 )

 Yhdyn arvostelun kirjoittajaan. Yllättävän hyvä kotimaiseksi dekkariksi tai seikkailuromaaniksi, mihin genreen sitten kuuluneekin. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja hyvin luotuja, paksumpia kuin Remeksen kirjan sivun ohuiset henkilöhahmot, tarinakin on uskottava ja toiminta jyrää välillä ehkä liiankin brutaalisti, mutta tähänhän se rikollisten maailma on menossa. Tarinankerronnan ja juonen juoksutuksen parhaita piirteitä on se, että kirjailija ei ryhdy näpertelemään detaljeiden kanssa ja esim. ryhdy selittämään aseita ja kranaattien käyttömekanismeja sivukaupalla. Ensimmäinen Lius, jonka luin. Ehkä jatkossakin...

Linkki: Kulttuuriuutiset

Merirosvot riehuvat Itämerellä ja haaveet kaatuvat hirmuvireessä olevan Tuomas Liuksen seikkailujännärissä Rikottu rintama, jossa on syvempikin puoli

Tänään

 

Siinä soli pakkaset ja auringonpaisteet. Harmaata nollanössöä tiedossa ainakin itsenäisyyspäivään saakka. Koskipuistossa käynnissä melkoinen jyräys, koneita riittää ja puuta kaatuu. Aluetta ympäröidään näkösuojaavalla aidalla. Siltojen lenkki. Myrskyisä tuuli.

Eilen

 

Jääkaljama- ja nössökelit tulossa viikoksi ainakin, toivottavasti ei jouluun saakka. Johan tätä upeutta ja pakkasen raikkautta olikin. Päiväsellä siltojen lenkki.

Jonny Greenwood - River of Hills (Official Audio)

 Elämän on kuin sipuli. Mitä enemmän kuorit, sen pahemmalle haisee. Ja lopussa kaikilla on vedet silmissä.

Pakkaskuvia - Rovaniemi

 

Siltojen lenkki su - ti. Kelpaapa näissä maisemissa kävellä. Välillä kaupunkimaisemat korvaa kyllä metsäiset tunnelmat, ainakin osittain. Cafe Housessa perinteinen croissant/kahvi+lehden lukua ja turistien tarkkailua. Ei Rovaniemelle köyhät matkusta...

Välivuosi - ylellisyystuote

 En ole koskaan ymmärtänyt, en ymmärrä, enkä tule koskaan ymmärtämäänkään lukiossa pidettävää välivuotta. Hieman kuin urheilussa, jos olet vuoden vaikkapa loukkaantuneena, muilla on heti vuoden etu. Mitä ihmeen miettimistä opiskelussa voi olla? Ei nuorella yksinkertaisesti voi olla varaa pitää mitään välivuosia. Onkohan tutkittu monellako siitä tulee väliinputoamisen vuosi? Opiskelut jäävät ja opiskelija ajautuu jonnekin määräaikaisiin ja satunnaisiin hanttihommiin ja matalapalkkaisiin töihin. Niistäkin pitäisi mielellään saada paljon vapaapäiviä ja vapaa-aikaa.

Välivuodesta puhutaan kuin lomasta. Toiset pakertavat kuin hullut töitä eikä mistään sairauslomista ole tietoakaan eikä niitä edes ajatella. Välivuosi tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta, kun on elämä elettevänä ja laskut ja menot maksettavana.

Eipä silti, Suomessa on romahtanut mm. terveydenhuolto, koulujärjestelmä ja nyttemmin myös talous tarkkailuluokkineen. Työttömyys kasvaa kohisten eikä töitä tunnu löytyvän. Maassa ajelehtii loikoilijoita, oleskelijoita ja ties mitä lomalaisia ja välivuoden pitäjiä yhteiskunnan varoilla, niin omia kuin muun maalaisia.

Pakkaset

 

Ei pysty olemaan sisällä montaa päivää; siltojen lenkki 9 km perjantaina, -18.

Tuo Kelan kanssa asiointi on hieman kuin Kela puristaisi paskanärheä kurkusta, hieman aukaisisi nyrkkiä, että paskanärhi saisi ilmaa ja rääkäistä asiansa ja taas jatkaisi kuristamista...pieniä non jyväset, mitä paskanärhi nokkii...

Dave tuumii, että äiti ei taidakaan tulla takaisin...

 

One Battle After Another ( Paul Thomas Andersson, 2025 )

 

Amerikan meno on mennyt sen verran villiksi ja väkivaltaiseksi, että mikään Paul Thomas Anderssonin One Battle After Another elokuvassa ei lyö yli. One Battle After Anotherin voisi tiivistää: poliittisesti tulenarka tarina Yhdysvaltojen kahtiajaosta. Ytimessä on yksinhuoltajaisän ja teinityttären välinen suhde. Amerikka on hajoamistilassa; kapinalliset muokkaavat maata ja julma ICE:n tapainen järjestö metsästää laittomia maahanmuuttajia. Bob (Leonardo DiCaprio), entinen vasemmistoradikaali, yrittää elää rauhallista arkea tyttärensä Willan (Chase Infiniti) kanssa. Nuoruuden villit seikkailut osana French 75 -aktivistiverkostoa ovat takana päin: päivät kuluvat aamutakissa pilventokkurassa televisiota katsellen.

DiCaprio on elementissään aamutakissaan, hänen ja hänen tyttärensä perässä on fasistinen upseeri, vanha vihollinen Colonel Lockjaw (Sean Penn) , joka jahtaa heitä omista henkilökohtaisista syistään.

One Battle After Another ei ole toimintaelokuva; kylmäävää väkivaltaa elokuvassa kyllä on, niin henkilöiden kuin kahtia jaonkin taholta. Amerikka tänään. Emmehän me edes tiedä kaikkea, koska meille ei kerrota, sitä eivät kerro uhrit, amerikkalaiset, eivätkä uutistoimistot, mutta siellä se on.

Aika ei tätä elokuvaa ( 2 h 50 min ) katsoessa tullut pitkäksi, jotain tällaista Paul Thomas Anderssonilta osasi odottaakin.

5/5

Lumikelit

 

Jalka- ja kahluumiehenä. Aamuseitsemästä puoli kolmeen jalkojen päällä. Raskasta noin 14 km. Kävin metsoaukean kieppeillä. Aukon laidassa näkyi olevan lumipukupelle ja joku toinen, metsämiehiä. Pohjanpystykorva meni ohitseni lintua etsien. Pää vain näkyi höttölumesta. Toivottavasti kaikotin kaikki linnut. Syvältä, että Ounasvaaralla voi metsästää. Minkäs teet. Ei näkynyt metsoja eikä kuukkeleita. Etsii hieman tuntumaa taas talveksi. Pikkutulet; ei ollut rapiaa, mutta kuivaa ylle ja makkaranpaistoa lahon kannon tulilla. Jängät ei taas jäädy ikinä, kun niiden päälle satoi pehmeä lumikerros suojaamaan pakkaselta.

Eilen käytiin väärtin vene laittamassa talviteloille Nuorajärvellä. Väärti ristinyt sen " rautaveneeksi " . Helvetin raskas käsitellä. Kyllähän sitä kolmisin väännettiin aikamme. Sydäniskuri olisi hyvä ollut mukana, kunttaukoista, luen itseni myös heihin, ei koskaan tiedä.

Anni Kytömäki: Kultarinta ( Gummerus, 2014 )

Kultarinnan esittelytekstiä

Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja vainusi kontion jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen. Ihmisistä jotka tahtoivat tehdä toisin.

Kevät 1917. Varakkaan helsinkiläisen metsänomistajan poika Erik Stenfors tapaa Lidian, korpimökistä kaupunkiin muuttaneen työläistytön. Tuttavuus ei etene, ja Erik alkaa etsiä uutta suuntaa elämälleen. Siinä missä toiset liittyvät punakaarteihin tai suojeluskuntiin, poliittisesti puolueeton Erik ottaa suunnaksi pohjoisen erämaan ja metsänvartijan tehtävät. Talvi täydellisessä yksinäisyydessä yllättää luonnontutkijan koulutuksen saaneen miehen. Vielä suuremmat yllätykset ovat vastassa, kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin. Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut lainsuojaton. Vuosia myöhemmin Erik opettaa tyttärelleen Mallalle, että silloin kun kaikki muu viedään ja tähdetkin tuntuvat vaienneen, jalkojen alle jää vielä kallio. Ollakseen vapaa ihminen tarvitsee vain saappaat joilla kulkea. Kumpikaan ei kuitenkaan tuolloin aavista, miten mutkainen taival heidän on taitettava. Kultarinta hehkuu sammalten tuhansia värejä, vaeltaa korpien uumeniin ja kapuaa karhunkallopetäjään. Levollinen ja inhimillisyydessään ajaton kertomus rakentuu taiten viritetyistä kohtauksista ja käänteistä, joita synnyttää arvaamaton ja oikullinen elämä itse.

JV: Kuinka hyvää suomalainen kirjallisuus parhaimmillaan voi olla. Anni Kytömäen kirja on suomalainen luontoraamattu; sen päähenkilö on suomalainen luonto ja sinnikäs Malla, joka joutuu isästään erilleen kansalaissodan jälkeisessä epäluulojen ja ilmiantojen Suomessa. Jyhkeä lukuromaani, joka käynnistyy noin sadan sivun jälkeen, kun kerrottava tarina alkaa hahmottua lukijalle.

Kultarinta on Anni Kytömäen esikoisteos, joka ilmestyi 2014 Gummeruksen kustantamana. Teos oli vuonna 2014 ehdolla Finlandia-palkinnon ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Tammikuussa 2015 Kytömäki sai teoksesta Gummeruksen myöntämän Kaarlen palkinnon. Kytömäki palkittiin 2015 Kultarinta-romaanista myös Tulenkantaja-palkinnolla.

Kytömäen esikoisromaani on vuosiin 1903–1937 sijoittuva rakkauskertomus, jossa metsä on keskeisessä osassa. Se on myös sukupolviromaani, jossa on kolmen sukupolven ihmisiä: ensimmäisenä on metsäteollisuudesta kiinnostunut kartanonherra ja toisena hänen luonnontutkijapoikansa Erik. Kolmatta sukupolvea edustaa Erikin tytär Malla, joka nousee romaanin loppupuolella päähenkilöksi. Kirjallisuuskriitikko Matti Mäkelän mukaan teos tekee suuren vaikutuksen ”yksityiskohtaisella, asiantuntevalla, vivahteikkaalla ja hyvin tunteikkaalla luonnonkuvauksella” ja romaani tarjoaa myös loistavaa ihmiskuvausta.

Mukana on tietysti myös metsän mystiikkaa ja siihen littyviä taruja ja uskomuksia. Metsä liikkuu...luonnon ja metsän ystävälle hieno lukukokemus.

Vuoden 2020 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Anni Kytömäki romaanistaan Margarita (Gummerus), joka kuvaa metsien ja ihmisten kohtaloita jälleenrakennusajan Suomessa. Teos pohtii valtiollisten velvollisuuksien noudattamisen hintaa yksilön näkökulmasta. Upea kirja ja lukukokemus oli sekin. Kivitasku on vielä Kytömäen romaaneista lukematta.

Luonto maksaa kaikista ihmisen teoista ja toimista. Kukaan ei kuuntele sitä ja ihminen kuin vimmassa on tuhoamassa sen viimeisetkin rippeet kuin tietäen, että ihmiskunnan loppu on lähellä.

Anni Kytömäki

Anni Kytömäki (s. 1980) on hämeenkyröläinen kirjailija, joka on työskennellyt kansalaisjärjestöissä ja muusikkona. Kotiseudullaan hän kulkee harjuilla, soilla ja sammalmetsissä, kuuntelee tuulta ja etsii polkuja tarinoihin, jotka saattoivat olla totta.

Kytömäen vuonna 2020 ilmestynyt Margarita sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Kytömäki on palkittu Kaarlen palkinnolla, Blogistanian Finlandialla, Tulenkantaja-palkinnolla sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnolla.

Kultarinta (2014)

Kivitasku (2017)

Margarita (2020)

Mirabilis (2024) 

 

Isänpäivänä kairassa

 

Pitää kulkea, kun vielä pääsee lumettomaan maahan. Isänpäivän torttukahvit puurokupista, kun kuksa jäi matkasta. Eipä ihmeitä ollut; tuuleskeli ja lampi-idyllitkin olivat jo jään peitossa. Havulintuja ei näkynyt. Luntahan kaikki jo odottelevat. Ei ole nuo nastatkaan renkaissa jumalan sanaa, pari kertaa viskautti teräsjäällä pyörätiellä. Pystyssä sentään pysyi. Kuntopuolen reissuja. Kerran taisi koira kiljaista kauempana.

SM-kisat Ounasvaaralla 1960

Kävellen

Tällä viikolla kolme kertaa pitemmät sillat, 9 km ja yksi hieman lyhempi lenkki.

 

Ounasvaaran talvikisat 1962

Ran ( Akira Kurosawa , 1985 )

Joskus aikaa sitten entisessä elämässä katsonut aiemmin. Akira Kurosawan mestariteos Ran vuodelta 1985, joka saattaa häpeään Hollywoodin nykypäivän digi- ja sankarielokuvat. Shakepearelaista paatosta kuningas Learin hengessä viimeisen päälle; dynaamisia joukkokohtauksia ja julmia taisteluja kolmen pojan isältään saamien linnojen herruudesta. Elokuvan kuvakieli ja kuvaus on käsittämättömän upeaa; Kurosawa on ja oli japanilaisten John Ford, joka hallitsi täydellisen elokuvan muodon ja kielen.

Akira Kurosawa (1910–1998) oli elokuvan viimeisiä oikeasti suuria ohjaajia. Ran jäi hänen myöhäiskautensa pääteokseksi, jonka jälkeiset tuotokset olivat enemmänkin jäähdyttelyä. Kurosawaa kutsuttaisiin mestariohjaajaksi jo ilman Raniakin. Ennen sitä hän oli jo loihtinut sellaiset elämää suuremmat elokuvat kuin Rasmôhon (1950), Seitsemän samuraita (1954), Seittien linna (1957), Yojimbo (1961), Dersu Uzala (1975) ja Kagemusha (1980), päällimmäisenä mieleentulevat mainitakseni.

Elokuvan nimi tulee japanin kielen kaaosta tarkoittavasta sanasta.

Ran piru, kaaos ja kettu on tietysti nainen, lady Kaede, jota esittää Mieko Harada, joka tekee miehet hulluiksi...tai tahdottomiksi lampaiksi.

Mestariteos.

5/5

 

Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut ( Ere Kokkonen, 1969 )

 Katson tämän melkein aina, kun tulee televisiossa. Pioneerihenkeä ja nostalgiaa. Ylen näyttämömies/järjestäjä saa roolin ( koomikko K. Ovimikko ) ja päässä kiehahtaa pahemman kerran. Loirin hahmo sanookin itseään täynnä olevalle näyttämömiehelle ( Spede ) , että yksi laite sulta on vielä keksimättä. No, mikä? Laite, joka mittaisi kusen määrän sun päästä.

Eikö siinä hieman käynyt todellisuudessakin näin. Itseään täynnä oleva Pasanen kadehti Loirin Turhapuron myötä saamaa suosiota. Simo Salmistahan Pasanen ei pitänyt minään.

Näköradiomiehen seikkailut on myös yllättävän hauska, mutta siihen pitää heittäytyä. Ere Kokkonen ohjasi 1969.

Toinen klassikko on X-paroni ( 1964 ) , jolla oli kolme ohjaajaa: Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta, Spede Pasanen. Ja Noin seitsemän veljeksen poika ( Ere Kokkonen, 1970 ) .

Kun Pasanen ryhtyi ohjaamaan, homma roiskahti täysin ennenaikaisesti reisille. Ere Kokkonenhan se " parhaat " Turhapurot ohjasi.

Voihan rähmä! Vaan minne katosi Pekko Aikamiespoika televisiosta.

Pyhäinpäivän hartaus

 

Metsä ja luonto on minun kirkkoni ja seurakuntani. Aamen.