Muistot elävät sielunmaisemassa

Kylymä kangas ja pohjoisrinne. Tulee kuvasta nuoruusmuistoja mieleen. Pimeä, kylmä, aamuaurinko ryhtyy kultaamaan mäntyjen latvuksia. Joskus 70-luvulla metsästyskuume oli kovimmillaan. Erälle oli pakko päästä. Kuljin linja-autolla, Tuppuraisella ja se lähti niin aikaisin aamulla, että perillä Kemijokivarressa oli useasti vielä säkkipimeää. Harvoin menin kylmään mökkiimme vaan suoraan Luppovaaraan. Tein tulet heti ensimmäiseksi maastoon ja odottelin valostumista. Muutamilla kerroilla pakkasta oli muistaakseni lähes kolmekymmentä astetta. Sormet kohmettuivat. Ase jäätyi, varsinkin Sakon lukko, jota piti sitten tilanteen tullen taskussa ensin sulattaa. 

Oli ne hienoja aikoja. Sitä vielä koki ja eli kaiken, riemullisesti ja eläytyen. Sai olla omillaan ja tehdä sitä, mitä osasi.Ammuin pakkaspäivänä ensimmäisen latvametsoni, neljännellä laukauksella. Hermoilin kolme ohi.

Ja linnun etsiminen lumessa noin sadanviidenkymmenen metrin päästä oli oma hommansa. Pari kertaa piti suunta hakea ja meinasi jo itku päästä, että hukkasin metson. Näin kyllä, että siihen osui. Silloin oli vielä avotähtäin käytössä. Olihan se hieno hetki, kun katse viimein tapasi ukkometson pyrstösulat pilkistämässä lumesta.

Se oli sitä nuoruutta. Metsästysjuttuja oli mukava kertoa sitten maanantaina koulussa, Ounasvaaran lukiota kävin.
Ei se ole enää samaa. Vuosikymmeniä on mennyt, mies on vanhentunut ja askel hidastunut. Yleensä ilon tilalla on vain suru kuolleen linnun puolesta, eläimen yleensä. Silmä on siirtynyt aika lailla kameran etsimen taakse. Ilo on tullut takaisin, mutta nyt se ilo löytyy kuvia käpistellessä ja läpi käydessä.