lauantai 12. toukokuuta 2018

Jäniksen lumous


Nuorempana sitä ei epäröinyt ampua, kun saalis tuli kohdalle.

Haulikkometsästyshän on periaatteessa refleksiammuntaa jäniksen pomppuun tai havulinnun räjähtävään lähtöön vierestä.

Tapasin kerran metsällä jäniksen, jonka nimitin myöhemmin Taikajänikseksi. Se pomppasi pienen kuusen alta suoraan eteeni varmalle hollille noin viidentoista metrin päähän ja jäi tököttämään paikoilleen. Minulla oli Valmetin 12-kaliiperin kaksipiippuinen sylissä patit piipussa ja tavanomaiseen tapaani reagoin, mutta sitten hetki vain pysähtyi.


Jäimme tuijottamaan toisiamme, lampaankokoinen jänis ja minä. Aurinko paistoi matalalta idästä aikaisena aamuna. Kauempaa kuului Kuusamontien kohina. En saanut varmistinta pois päältä enkä painetuksi liipasimesta. Jänis oli siinä piikillä, varma paisti. Tilanne kesti jonkin aikaa.

Antaa olla, tuumasin ja laskin aseeni. Heilautin kättäni ja jänis pinkaisi liikkeelle ja katosi näkyvistä. Mitähän tuosta olisi aikaa? Kolmisenkymmentä vuotta, niillä paikkeilla. En tuntenut oloani mitenkään juhlavaksi enkä yleväksi jälkeenpäin tulilla, mutta jäin ihmettelemään tapausta. Lumottu hetki? Ehkä...

...mutta jänis luultavasti pelasti henkensä katsomalla minua silmiin. Välillemme ei syntynyt sitä tavanomaista saalis ja saalistaja yhteyttä.

Ps. Jos olisin yrittänyt selittää kaikkea järjellä, luultavasti eränovellitrilogiakin olisi jäänyt kirjoittamatta. Mielikuvitus ja luovuus rakentavat tarinat ja myytit ihmisen elämään, ihmisten elämästä, eivät järki ja tunnekontrolli.