Toivon tuolla puolen ( Aki Kaurismäki, 2017 )

Ilmeisesti pitkä Aki Kaurismäki-tauko on tehnyt minulle hyvää. En ole päässyt hänen elokuviensa sisälle sitten Kauas pilvet karkaavat -elokuvan ( 1996 ) . Se ja Varjoja paratiisissa ( 1986 ) ovat minulle Kaurismäkeä parhaimmillaan. Miestä ilman menneisyyttä ( 2002 ) yritin joskus katsoa, mutta siihen innostus sillä kertaa lakkasi.

Pidin tästä heti alusta saakka. Kai se tuli jonkinlaisena yllätyksenä. Aihe oli ajankohtainen ja näin sujuvalla kädellä tuskin kukaan suomalainen elokuvaohjaaja on ilman ylilyöntejä ja sensaatiohakuisuutta käsitellyt turvapaikka-asiaa Suomessa.

Pidin Sherwan Hajista. Hän antoi kasvot turvapaikanhakijalle. Pohdin elokuvan aikana, että vieraiden kasvojen takana on aina tarina, monimutkainen ja raastava, eri maiden läpi kulkenut, paljon henkilökohtaisia menetyksiä kokenut, sodasta tullut. He eivät ole vain jokin luku - 14 000 tai 25 000.

Onnenonkijoita voi olla seassa, mutta heitähän riittää maailmassa joku rodulle. Hienoin piirroin Aki Kaurismäki kuvaa vihaa ja byrokratiaa, joka käsittelee ihmisiä kuin karjaa liukuhihnalla. Patapää ei typeryydessään ja lukutaidottomuudessaan edes tiedä, ketä puukottaa, riittää kun se on tumma ja puhuu vierasta kieltä.

Kaurismäen maailma on tietenkin jossain toivon tuolla puolen, marginaalissa, sitä ei näe, jos ei halua, eikä sitä tarvitse omalta elämältä nähdä. Huumori ja dialogi ovat sarkastista ja kepeää, mutta aleppolaisen Khaledin vakavamielinen tarina soljuu hienosti koko ajan eteenpäin elokuvan toivoa kannettelevana teemana.

Sakari Kuosmanen on myös vakuuttava roolissaan, samoin Ilkka Koivula. Hieno tarina, elämänmakuinen ja ajankohtainen. En ole erityisemmin kotimaisen musiikin ystävä, mutta Aki Kaurismäen elokuvissa se hengittää ja elää.

4,5/5

Toivon tuolla puolen ( Aki Kaurismäki, 2017 )